Hiiå hoi! Kesä jatkuu ja palasin taas heinäkuun elostelutauon jälkeen tosi toimiin. Nimittäi oikei urheilukilpailuihi!

Ensteks oli vuorossa pyöräsuunnistuksen SM-kisat. Ja siellähä mulla oli oikei viime syksyltä mestaruus ikäänkun puolustettavana. Paskat mää tosin mitää puolustelen, eiku kohti hyökkäystä vaa! No mitenkäs se kisa sitte suju?

Alku suju suht sukkelasti. Pitkällä kakkos-kolmosvälillä iskin ihan tosissani menemää ja kolmosrastilla johin kisaa minsalla. Sitte homma meniki iha päin persettä, kun en meinannu mitenkää ymmärtää mite hiekkakuoppaa pääsee sisälle (sinne piti tiputtaa se hiekkapenkka alas, mut luulin et se oli kiellettyä..). Ja siinä meni, voi saatana sentää 5,5 minsaa ylimäärästä siihe tusaamisee. Ja siinähä se mitalitaisto sitte oliki tapsuteltu. Ja arvaappa kuinka paljo vitutti maalissa (ja koko illlan) kun tuloslistalla ero kultaan oli reilut 4 minsaa.. Huoh. 

No ei auttanu itku markkinoilla (no emmä ny sentää itkeny!), seuraavana aamuna eiku takas pyörän satulaa, kun ryhdyttii ratkomaan pariviestin mestaruuksia! Ja tätä kisaa olinki oottanu jo viime kesästä saakka, ku sillon ei saatu joukkuetta viivalle. Tässä kisamuodossa joukkueessa on kaks henkilöö, jotka vuorotellen ajaa semmosia vartin pitusia osuuksia, yhteensä kuus kappaletta. Ja ekana maaliin saapunu palkitaa suomenmestaruudella. Ja meiän joukkueen taktiikka on vuodesta 2010 saakka ollu, että luottopari J alottaa ja mää ankkuroin. Ja hommaha lähti mainiosti käyntii: eka osuuden jälkee oltii toisena ja kakkososuudella onnistuin hilaamaa meiät kärkee. Ja aika hippulat vinkuen piti iskee menemää, kun maajoukkuenaisella varustettu joukkue lähesty takaa uhkaavasti osuus osuudelta.
Ja kärjessä me tosiaan painettii osuudet kakkosesta eteenpäi - kunnes voi saatana, ankkuriosuuden toiseks viimesellä rastilla se maailmanmestari tuli sieltä väkisin ohi. Ja peli oli sillä selvä, etenki ku mun piti hakee se kauempi hajontarasti. No eipä voinu mitää, katkerat kalkit on tehty nieltäväks! Sai sieltä sentää lohdutukseks hopeemitalin kaulaan. 

Tän ilon hetkien täyttämän viikonlopun jälkee makoilin pari päivää ja sitte lähin kohti pohjosta. Pyhällä kirmattii viime lauantaina Tunturimaraton ja olin taas ilmottautunu sinne puolikkaalle. Odotukset (siis oman suoritumisen suhteen) ei ollu kovinkaa korkeella, olo oli melkosen vetelä ja muutenki askel ollu vähä turhan raskas viime viikkoina. Mut siitä viis, onha Pyhällä aina parasta ja tunturin poluilla mahtava reitti!

No eipä tosiaa kisassa juurikaa kulkenu. Puolimatkassa olin vielä kuuentena, mut sitte meniki vähä löntystelyn puolelle ja loppumatkan panostinki eväitten syöntii ja maisemien katteluu! Hahahaa, jäin viime vuotisesta ajasta yli 10 minsaa ja sijotus oli jotain 15. kieppeillä. Ettei se nyt aivan erityisen mahtavasti menny. Mut olihan tunturissa kuitenki hauskaa, ni ei tartte mököttää! (harvemmin muuten tulee kesken kisan mielee, et pitäskö poiketa tonne viereisen tunturin laelle kattelee maisemia.. hahahaa)

Ja jos joku oikei alko ihmetellä, et mikä kispellä on ku ei mistää tuu mitää. Eikä kulje. Ni oo ite ihmetelly vähä samaa. Teinki hieman salapoliisin työtä ja voinki nyt paljastaa et kaiken takana on tosi hienosti hoidettu palauttelu Cortinasta! Kas näin sujui kevyt-heinäkuu:

Näin se kispe lepää! Ihme että väsyttää..

Hahahaa, eihä mulla tullu talvella hiihtäenkää yli 40 tunnin kuukausia. Ni nyt sitte päätin pistellä menemää koko rahan eestä, kun kerranki piti ottaa vähä iisimmi.. Ehkäpä koitan tässä elokuussa sitte pysyä housuissani.

No onneks nyt väsyttääki nii paljo, ettei paljo oo tarvinu pidätellä itseää lenkkipolulta. Sen sijaan kispen onki voinu viime päivät löytää vattupuskista. Se jos mikä on laatuaikaa!

moi