No missäs sitä taas, niin mitäpä luulette. Norjassa tietenki!

Ei ollut tällä kertaa yhtä vitsikäs olo kun yleensä kun matkaan pääsin, mutta yhtä kaikki Norjaan pitää ihmisen päästä. Ja tälläkertaa suuntana olikin (vihdoin) Tromsø. Sinnehän sitä on pitänyt päästä jo 32 vuotta, mutta hyvää kyllä kannattaa ootella, sano.

Eiku siis eväskahvit kukonlaulun aikaan termariin ja auton keula kohti pohjosta. Ensmäisenä pitstoppina oli Gällivare, tai oikeestaa viereinen Malmberg. Huh huh, jos haluaa nähdä miten aika pysähtyy (70-luvulle) niin kannattaa ottaa suunta kohti Pohjois-Ruotsin komeita kaupunkeja. Siellä oli kaupan pihastaki katu laitettu hiljan kiinni, kun vähä notkahtelee alla olevan kaivoksen myötä. No mutta onneks majapaikan tarjosi juuri 90-v synttäreitään kreisipailannut sukulaistäti. Mainiota.

No sitten aamulla taas piti kiirenvilkkaa jatkaa matkaa, että pääsis vihdoin sinne rajan yli. Ja kyllä! Siellä se ootti, paradiisi! Ja koska kuva olis kiva, niin esitetäämpä taas tapahtumia visuaalisin keinoin.

Ensikohde oli Senjan saari. Joka oli silkkaa hienoutta. Majapaikkaan päästäkseen piti ajella yhen vuoren yli ja toisen läpi. Hieman tais olla sumuakin!

Ja perillä löyty heti uusia kivoja kavereita!

Flakstadvågissa asuu muuten 45 asukasta ja vasurilla näkyvä harmaa pytinki on kylän kauppa. Ja sieltä löytyy iha mitä vaa voi ihmine tarvita!

Juu, olisha se ollu silkkaa hienoutta suoriutua siitä suorin vartaloin retkelle, etenki ku lähihuipuilla oli norjalaisperinteisiä retkirasteja.

Hieman tais kuitenki olla taivas pilvessä, joten eiku pyörä alle ja näki niitä vuonon rantoja silläviisiinki.

(huomaa fillarin sarveen mätsätty asukokonaisuus. Tyylikkyys ennen kaikkea)

Juuuuuu! No sitten olikin tämä tienoo jo nähty ja matka jatkui pohjoiseen kohti Tromsøøta. Ja siellä sitten paisteliki aurinko siihen mallii, että meinas tulla itku. Voi herran pieksut että oli parhainta parhautta!

Ja vieläku paikallisia kavereita löyty vielä lisää, ni en nähny kovinkaa montaa syytä lähtee kohti kotia.

(huomaa miten soma otsatukka! hahaha)

Nomutta, oli niitä syitä kuitenki. Piti nimittäi suoriutua Pallakselle, kas kun siellä kirmattiin tunturisuunnistus. Ja olin oikein isän kanssa ilmoittautunut parisarjaan. Oon joskus kuullukki, että Kilpisjärveltä etelään tullessa tunturit on jotenki mystisesti kokenu inflaation. Ja todentotta, ei ne kovin ihmeellisiltä näyttäny. Mutta vaikkei näyttänykkää, nii silti taisin hieman jo hengästyä ku kahteen otteesee piti pistellä Montellin majalle. Yllättävän hyvin tosin jakso revitellä kaks peräkkäistä parin tunnin kisaa, etenki ku noususumma oli suomalaisittain ujot 800m per päivä. Ikähyvitykset ei sit kuitenkaa auttanu ja palkinnot jäi raivokkaasta loppukiristä huolimatta saamatta. Tosin väsytti  nii paljo, ettei ees jaksanu vituittaa. Sitten oliki loppukliimaksi. 800km loppukiri kohti Jyväskylää.

Ja eiku aamulla töihi, voi saatana että oli mahtavaa.