Miumau, tässä onki kulunu jo kuukausi siitä kun pyöräytin maailmaan pikkupojan. Tai no, pyöräytin ja pyöräytin. Kaiken tusaamisen päätteeks pikkujäbä ongittiin ulos tosta mahan läpi. Ja ehkä juuri tästä ulostulo-tekniikasta johtuen tää ns. synnytyksestä toipuminen on menny ihan päin helvettiä hieman toisin, kun olin suunnitellu. Korostaisin siis, että nää operaatioista toipumiset kannattaa aina suunnitella etukäteen, kun hommahan menee yleensä just sillei ku ite oli meinannukki! Ni aattelinki nyt kertoo miten tää prosessi on edenny, noin niinku urheilun kannalta!
Tämmönen lammas sieltä sairaalasta annettii mukaan!
Noni, olin siis aatellu, et muutaman viikon otan ens alkuu vähä tsillimmin. Et sisäelimet löytää taas entisille paikoillee ja toi keskiosaston lihaksisto muistais taas mikä oli homman nimi. Ja sitte oon entiseni ja eiku vaa lenkille ja salille! Ja viimestää Jukolan viestissä viipotetaan taas menemää vanhaan malliin.
No sillälailla. Mitenkä se todellisuus sitte meni? Sairaalassa kesti kaks päivää päästä pelkästää sängystä ylös ja kotiin päästyä meni viikon verran semmosee köpöstelyy, et lähikorttelin ympäri kerran päivässä. Haava meni pinnasta umpee jo viikossa, mut ilmeisesti ihmisen sisälmykset ei paranekkaa aukasusta kovin sukkelasti. Koski nii saatanasti melkei mikä tahansa muuvi, et mieluiten oli suuremmin heilumatta. (mut paino tippu kilon päivässä, senku vaa latas suklaatia ja karkkia luukusta sisää minkä ehti! haha)
No reilun viikon jälkee olin vähä enempi voimissain ja kävelin jopa tunnin lenkuran tuolla lähimettässä! Tässä ajassa ehin kiertää semmosen 4,5 kilsan kiekuran, et aikamoista keulimista totta tosiaan.
No siinähä ne viikot ja toukokuu vieri ja kisperi vieri tuolla takamaastoissa (koska metsässä yksin kuljeskelu on vaan parasta!). Muutaman juoksuaskeleen joskus koitin ja se tuntu aivan saatanalta. Joten se siitä. Salilla oon käyny myös ihmettelemässä, et mitähän siellä pystyis tekemää. No eipä paljo mitää, ja se kolhii egoa sen verran pahasti, et oon pysytelly ennemmin kotona! haha. Pyörällä sentää pystyy ajelemaan (tää lienee sektion ainoita etuja, kun toi alaosasto on satulassa istumiskunnossa!), joten oon poljeskellu maantiellä ja vähä maastossaki.
No kaiken tän päätteeks, tossa yks päivä se yhtäkkiä tapahtu! Aattelin et nyt mää lähen juoksemaa ja sitte mää läksinki! Tosin en pysty juoksemaa tasasella, saati alamäkiä (kun se iskutus ei tunnu järin mukavalta) mut keksinki et ylämäessähä kaikki on toisin! Askel on tarpeeks lyhyt ja matala, ni sehän vaan suju. Sitte vaa kävin tuolla teputtamassa kaikki Vaajakosken nousut ja olin onnelline! (kävin samalla reissulla heittämässä talviturkin, kun mettälammessa on mukava pulikoida!)
Saas nyt sitte nähä, et millon pystyn juoksemaa iha oikeesti. Jukolaan on kaks viikkoo aikaa ja saattaapi olla, et tässä tulee vielä kiire. Mut siitä viis, kauden päätavote onki ohjelmassa vasta syyskuun lopulla. Ja luulis ny sillon juoksuaskelen jo löytyneen!
Joten eiku tuulta päin!
t. kisperi
PS. Jos oot aina halunnu juosta kisperin kanssa samassa Venlojen viestijoukkueessa, ni nyt on todella hyvät saumat toteuttaa tää haave. Meiän joukkueesta puuttuu ankkuri!
Kommentit