Juu, kuten viimeks lupasinki ni matka senku jatku.
Kööpenhaminan jälkee oliki aika terästää aistit kohti suunnistuksen SM-erikoispitkän matkan kisaa. Ja erityisen pitkä se matka oliki, voi herranjumala. Alko nimittäin ihan hieman voimat hiipua siinä parin tunnin taivalluksen jälkeen ja siinä vaiheessa oliki enää reipas tunti matkaa jälellä. Ja kaiken aikaa lyhenevän askeleen myötä mieleen hiipi aavistus, että vauhtia pitäs nimenomaan lisätä eikä himmata, jos mieli ehtiä klo 18.00 nousevaan lentokojeeseen. No sittenkun sieltä kiireen vilkkaa lopulta ehdin maaliin ajassa 3 tuntia ja 10 minuuttia, ni pahin oliki eessä. Nimittäi kun sen juoksemisen lopetti, ni kone ei käynnistyny enää uuestaa. Ja eiku (aivan saatanan kankeaa) askelta toisen eteen klenkaten pari kilsaa parkkipaikalle ja kliion keula kohti etelää. Kyllä muute oli kerrassaa mainio olo loppuillan, sano.

No ehin ajoissa siis lentokojeeseen, joka suuntasi kohti Amstedaamia. Sehän on siis Hollannissa. Ja Hollannissahan ei syödä lounasta. Vaan voivittu niitä iänikusia sämpylöitä voisaatana joka välissä. Ja ei siinä kyllä ihmisen kakkakello kauaa kilkkaa, ku sellasella ravinnolla joutuu melkei viikon sinnittelemää. Ruoka ja elintaso nyt noin muutenkin oli siellä iha peräaukosta ja sillälailla, joten mitään kovin mairittelevaa matkareportaashia ei nyt ole siltä suunnalta luvassa. Ainii, käytiinhä yks ehtoo oikei järjestäjän tilaamalla illallisella, jossaki voi kurnauskis vaa franskalaisessa ravintelissa. Siellä oliki tseffi pistäny parastaa ja eturuuaks tarjottiinki ilmeisesti Keski-Euroopan parasta aladoopia. Hyi saatana taas.

No mutta onneks sitten pääski takas kotikulmille, tosin vaa hätäsille yöunille ennenku piti aamulla ottaa fillari mukaa ja loikata VR:n kyytii. Juna vei matkaajan suoraa Kokkolaan, jossa kisattiin viikonloppua pyöräsuunnistuksen MM-kisalipuista. Jostain syystä se lippu jäi nyt saavuttamati, vaikka poljin minkä kerkesin. Oonhan toki käyny het yhen kerran tänä keväänä ajamassa mettässä, joten ajotekniikan kehnouteen homma ei tietenkää voinu ratketa. Tulipa tosin taas ajettua itseään hieman uuvuksii, kun lauantaina sai polkee likeemmäs kaks tuntia pehmeessä hiekassa ennen maaliin pääsyä. Onneks oli maalissa tuoretta pullaa oottamassa, ni ties että kannattaa sieltä vaa tulla sen verran reippaasti, etteivät lopu kesken! Ainii, hahaha sunnuntain kisassa onnistuin vielä kaatumaan polun risteyksessä nii sikin sokin fillarin kanssa, etten enää osannu varmaks sanoo mistä suunnasta olin tullu. Hahahha. Ja sitte meniki vääri.

No kerkesin Kokkolasta takas kotio ja jopa oli hienoo tulla, ku eteisessä oli toukokuun koottujen seikkailujen pyykit ja laukut ja kaikki mutaset suunnistustossut ja kartat oottamassa. Ja jostai syystä ei ees suuremmin jääny surettamaa ku tän iltanen lento Osloon oli peruttu. On nimittäi puhtaat kalsarit hieman kortilla.

Nii mutta pitiki siitä VR:n kyydistä vielä sanomani, ku nykyjunissa on ruhtinaalliset kolme paikkaa fillareille ja ne pitää ripustella sinne narikkaa katon rajaan semmoseen komeroo, johon oikeesti mahtuu yks pyörä. Ja tästä hyvästä pitää käyä etukätee ostamassa piljetti asemalta ja maksaa siitä yheksä euroo. Ni voivittu, sitte ku saavut fillarin kanssa paikalle, ni jotkut saatanan taliaivot on kasannu sinne välikköö kolme metrisen lastenvaunutornin. Ja kuten siinä ees ja taas matkatessa tulin noteranneeks, niin se pyörälipun ohessa ostettu matkalippu ohjaa kuskin istumaa siihe viereisee osastoo, johon myös kaikki lasten kanssa matkaavat on sijotettu. Sielläpä sitte oli menoa ja meininkiä, ku Paavo (ja Paavon lajitoverit) ei halunnu mennä päiväunille vaa preferoi ennemmi käytävällä juoksua ja karjumista, sekä huutoa ja kiukuttelua. Mutta kun oon sivistyny ja muutenki nii kiva Kaisa-täti tätä nykyä, ni tungin vaa kuuloketta syvemmälle aivoa kohti ja purin hammasta. haha

No loppuu voidaanki laittaa taas blogin vakionaama, tällä kertaa Onnia haukotuttaa!

 

Heippa!