Moi,
sain kesällä suunnistuskisoista palkinnoks lahjakortin, jolla pääs polskuttamaan ja yöpymään Peurunkaan. Ja nytpä sitte oli vihdoin aika ottaa siitä palkinnosta ilo irti. Peurunkaha sijaitsee Laukassa, jonne on semmone pari-kolmekymppiä Jyväskylästä. Ja Jyväskylä-Laukaa välillähä kulkee myös kaikkien keskisuomalaisten ylpeys, Maakuntaura!
No mitäpä sitä sitte sateisen lauantai-aamun kunniaks muutakaa keksis ku pistäis tohvelia toisen etee. Syksysinhä on kaikenlaisia maantie- ja muitaki juoksukisoja vaikka kuinka paljo. Ainut vika niissä (sen lisäks et ne juostaa maantiellä) on se, et ne harvemmin starttaa kotipihasta. Oonki kehittäny tähä ongelmaan täsmäratkasun: yhden hengen syysjuoksu. Eli valitse joku sopivalla etäisyydellä oleva kohde, (tarpeen mukaan lahjo joku apukaveri sinne vastaan) ja lähe painaltamaan.
Tällä kertaa syksyisen maastomaratonin reitiks valikoitui siis Maakuntaura. Ainut huono puoli siinä näin paljaan maan aikaan on, et viimenen kymppi pitäs juosta jossai maantien laidassa (ja kukas täysjärkinen sitä ny viittis). Siispä reitti lyheni hieman kaavaillusta, maalin sijaitessa Vihtavuoressa. Alkumatkalle suunnitellun lisälenkin myötä matkaa oli kuitenkin luvassa reipas 23 kilsaa, pääosin latu-uria pitkin.
Ja aattelinki nyt oikee puolimaratooni hengessä jakaa matkan tuntemukset just SUN kanssa.
Matka siis alko kotiovelta. Keli oli ku morssius, vettä ropis ihan kohtuullisesti. Mutta eipä sitte tulis nii kova janokaa (ehkä). Taskuun oli pakattuna yks eväsgeeli, kyllä sillä luulis jaksavan. Ja kartta, jonka epämääräisyyden taso oli juuri sitä mitä näillä reissuilla ennenki.
Ensimmäisellä parilla kilsalla kävi selväks, että tänään juoksu EI kulje. Mutta luotin että kympin kohalla se alkaa kulkemaa, nii on käyny ennenki!
Reitti kulki kaupungin latupohjia pitkin, tän viikonlopun kuumimman hitin ohi. Huhtasuolla oli hups vaa sortunu vesitorni pari tuntia aikasemmi, mut luonnollisestikaa en tienny, saati havainnu mitää!
Matka ei varsinaisesti taittunu kovin lennokkaasti, juoksu ei kulkenu yhtää. Mutta kyllä se silti eteni ja maisemat vaihtu. Ja ku edessä siinti puolimatkan krouvi Ampujien majalla ja siellä (tais siis taskussa) ootteleva enerkiatankkaus, nii kyllähä sitä aina jaksaa pistellä vaa menemää.
Ampujien majalla matkaa oli takana noin 13 kilsaa ja takki saavutti saturaatiopisteen. Syyssateessa juostessa on aina hieno hetki se, kun takin hiha on tarpeeks märkä, jollon joka käden heilautuksella lentää hihasta sormille semmone vesiroisku!
No itselle luvatun geelin jälkee suu oli hieman tahmee ja muutenki pussin kylessä kehoitetaan juomaan samalla vettä. Ja mistäs mää ny siellä keskellä mettää vettä taion. Taino, oisha siellä voinu aikansa seisoo suu auki, mut ei mulla ollu koko päivää aikaa. Muistelin sitte vanhoja erämies-sanontoja, et ei vierivä vesi sammaloidu ja sillälailla. Ja eiku sieltä pulisevasta ojasta vähä hörppäsin (enkä oo vieläkää kuollu).
No sitten matka jatku entiseen malliin. Leppäveden kohdalla on semmonen saatanan iso hiekkamonttu, jossa hieman harhauduin reitiltä ja juoksin varmuuden vuoks pari kilsaa ylimäärästä. Löysin lopulta takasin reitille ja matka jatku ja oloki alko melko raskaista jaloista huolimatta piristymää. Tajusin nimittäi, ettei matkaa ollu enää kun joku kutonen jäljellä. Ja siinähän sitten vaan pistelin menemää, nuotiolla istuvia hirvimiehiä morjestellen (sillälaillako niitä hirviä nykysi pyydystetää?). Viimesellä parilla kilsalla alko mystisesti nastari painaa jalkapöytää melko vihuliaisesti, mut siitä viis ku maali alko jo häämöttää!
Ja eläköön, ajassa 2:47 saavuin Vihtavuoren St1 pihalle, jossa huoltoauto oottikin.
Matkaa kertyi kunniakierroksineen noin 25km ja olo oli varsin kohtuullinen väsymyksen määrästä huolimati. Ja palkintona autolla ootti tärkein syy miks näitä pitempiä retkiä viittii tehä: kuivat vaatteet ja lämmintä juotavaa!
Sitten eiku nokka kohti Peurunkaa ja siellähä oli jumankauta nii iso liukumäki, ettei se ees mahtunu sinne sisälle!
Kylläpä sitte jo hieman ruoka maistuki ja voin kertoo, et polskinnan ja saunan jälkee oli iha kohtuullisen mahtavaa mennä pötköllee! Ai herranpieksut se oli hieno hetki!
No tänää oliki jaloissa hieman semmosia tuntemuksia, että tietää jossain käyneensä. Eli silkkaa hienoutta, suosittelen!
sunnuntai, 4. marraskuu 2012
Kommentit