No huh huh. Tässä keväisessä KIHUn testiryhmässä tosiaa seurataan urheilusuoritusten, sykkeiden, sykevälivaihteluiden ja veriarvojen lisäks myös testattavan tuntemuksia. Joka treenistä pitää raportoida muitten numeeristen arvojen lisäks myös rasitustuntemus. Ja asteikko on 0-10 ja siinä asteikolla 5 on: paljon. Oon sitte jo pohtinu, et kun suurin osa reeneistä on tuntunu maksimissaan sen vitosen verran rasittavalta, et mimmoseltahan se kymppi oikei tuntukaa. Ni nyt (taas) tiedän.

Eilispäivänä suuntasin nimittäin taas Vuokatti-hiihtoo, jossa lykittiin 60km perinteistyylillä heti aamutuimaa. (hahah voivittu siellä oli muute jo auringon nousun aikoihi jengi verryttelemässä, testaamassa suksia ja voitelemassa.. Verryttelemässä kuuttakymppiä varten? Arvelin vertyväni matkan varrella ihan riittävästi, joten alkulämpö haettiin tepastelemalla sinne lähtöviivalle. Ja suksetki voitelin edellisenä iltana, ni ei paljo tressi painanu!). Jos joku ei tienny, ni en todellakaa oo mikää kisahiihtäjä. Mut kun siinä nyt ei oo mitää jännää, et jaksaaks 60km hiihellä (kyllähä kuka tahansa sankari jaksaa kävellä maratooninki..) ni kyllähä kisaa lähetää aina kisaamaan!

IMG_0365-normal.jpg

Noniin ja kuten taisin jo mainita, tästä kisasta tuli kyllä melkone koitos, voi hyvä jumala. Otetaampa tunnelmat vaikka ihan väliaikoina!

Lähtö – 10km: Lähtötohina on aina yhtä vitsikäs, kun etenkin vanhempien herrasmiesten pitää siellä vauhkota ja rynniä, useinhan noi pitemmät kisat on ratkennu siinä ekan kilsan aikana. No matkaan päästii ja jonoon hiljallee asetuttii. Vauhti oli kuitennii melkosen reipasta. Ekat 5km kiemurreltii Vuokatin hyppyrimäen kulmilla ja sitte suunnattii jäälle. Eka juomatarjoilu oli 8km kohalla ja sen jälkee ymmärsin, et hiihtäessä kandee pysähtyä juomaa. Kaadoin mukillisen hartsporttia kaulurille ja tuli mielee että jee, enää 52km ni saan ottaa sen märän rätin pois kaulasta. Aurinko tosin alko lämmittää siihen mallii, et siinä olis kuivunu märemmätki pyykit.

10 - 20km: Jäällä jatkettii ja kannoille hiihtäjätki alko löytää oman tahtinsa. Tasasellaha pääsee huomattavan paljon kovempaa tasatyönnöllä, mut aika hiljasta että jaksaisin pukkia 20km tasatyöntöö, joten pääosin viuhdoin vuorotahtia ja pohdin tärkeitä ajatuksia. En tosin muista mitä. Ja vaikka mielestäin melkosen reipasta tahtia suihkin menemää, ni sinne hävis edellämenijöiden selät horisonttii. Nopsalla juomapaikka-asioinnilla sai kuitenki aina kuitattua muutaman sijan takasi (kauluriki alko kuivumaa ja juoma osu jo paremmi suun seudulle!)

20 - 30km: No sitte siirryttii Vuokatin vaaran kiertävälle lenkuralle ja reitin ekat kunnon nousut alko. Olin näihin nousuihin ennakolta varautunu (ööö...miten?) mut yllättävän helposti ne tuli tikattua ylös ja sit ne jo loppuki. Jostain syystä oikeen käden hauista alko vihlomaa ja etenki tasatyöntö oli melkosen kivuliasta (tää kyseinen kipu kuuluu oikeesti vasempaa hauiksee, jonka puolen olkapää taannoin meni sijoiltaa ja sieltä jotai viottu, ehkä elimistö vahingossa sekotti ne kädet!). Nousun jälkee oli eväspaikka ja sitte edessä oli melkei kymppi ilman tarjoilua. Olin kisastrategiaa luodessa päättäny et tällä välillä voin taskusta ottaa geeliä, jos alkaa huikomaa. Mut yhtäkkiä mun ohi porhals joku mimmi ja siitähän alkoki peräkanaa semmone kilvan hiihto ja pappajoukkojen ohittelu, että siinä ei paljo kerinny, saati muistanu taskuja alkaa kaivelemaa. Ja sitte oltiinki jo taas tarjoilujen äärellä.

30 - 40km: Tälle välille tuli sitten kisan toiset kovat nousut. Ja puolimatkan jälkee alko jo hieman tuntumaa elimistössäki, että voihan saatana. Käsikipu oli onneks kadonnu, mut se korvautu puutuvilla pakaroilla ja muutenkin hieman ahtaalla olevalla elimistöllä. Ja kun niitä nousuja alettiin tykittämää, ni aika nopeesti tuli taas mielee se vanha tuttu, aivan loistava mantra: kyllä sää jaksat! Ja kyllähän mää jotenkuten jaksoin, ohittelin jopa muutaman trikooasuissaan viuhtovan herrasmiehenki niissä nousuissa. Ja kannustin itseäni myös ajatuksella: nää on viimeset nousut tässä kisassa (oh, little did I know..). Juomapaikka oli sijotettu loivaan ylämäkee, joka teki tarjoilun nauttimisesta vähä haasteellista. Tässä vaiheessa käytössä oli myös vanha oiva pikkuorava-taktiikka. Eli viimeseks kipataa suuhu kouralline rusinoita, jotka pungetaa molempii poskii. Ja sitte vaa täys höyry päälle. Niitä rusinoita voi sitte alkaa vauhtiin päästyään sieltä poskista pupeltamaa. Mut kuten mainittu, ylämäessä se on hieman normaali haastavampaa ja meinas unohtua se hengen haukkomine.

40 - 50km: Nyt oli enää 5km matkaa takasi kisakeskuksee, josta 45km kohalla kurvattii loppulenkille. Ja alkuun tultiin loivia alamäkipätkiä, joissa olis voinu pukata tasatyöntöö senku vaa jaksaa. No jaksaa ken jaksaa, tässä yllätti käsien ojentajat, sieltähä oli voimat kadonnu johonki ja se pukkaamine oli melkosen ponnetonta. No yhtä kaikki, alamäkee sujuu onneks vähä helpommi ja kohta oltiinki jo kisapaikan kulmalla, jossa siirryttiin taas jäälle. Olo alko olla jo hyvinki voipunu, matkaa oli taitettu 45km, kello näytti kolmea ja puolta tuntia ja tässä kohassa itsensä kannustamine siirty ajatuksee: enää tunti, kyllähän sää ny tunnin jaksat. Juomapaikan jälkee joku kelta-asuinen herrasmies pyyhäls ohi semmosta kyytiä, et missähän saatanassa se aiemmi oli kupannu? Ja mun kantaan iskeyty joku kovastiki puhiseva kaveri.

50km – Maali: Olo alko todellakin olla aivan perseestä, mutta ilmeisesti tällä hetkeä aiemmin vauhtiin sinkoutuneella kelta-asusella oli samaa tuntemusta. Jostain syystä olinki pian miehen kannoilla ja pohdin että tässähä mää vaa roikun viime voimillani maalii. Ni sitte yhtäkkiä sain jonkun saatanan kohtauksen ja spurttasin siitä keltasesta ohi ja lähin latomaa ku joku mielenvikane kohti viimestä yheksää kilsaa. Ja onneks en etukätee tienny, et siellähä oli aivan saatananmoiset nousut vielä eessä. Niitä kipusin suorin suksin juosten ja päässä ei liikkunu enää kovin montaa älyllistä ajatusta (kyllä sää jaksat... kyllä... sää... jaksat... jaksat). Yhtäkkiä edellä nousun laella näky yks Suomen vanhasa kisa-asussa viimevoimillaan könkkäävä kaveri ja siitähä vielä keksin, että kyllähän mää nyt ton saan kiinni! (en tosin saanu). Ja vielä suurempi draiveri oli ajatus, ettei vaan se kelta-asu saa mua enää kiinni! Väsytti kauniisti sanottuna aivan saatanasti, jokaisen mäen päällä olis kaikkein mieluite käyny hangelle makaamaa, mut hieman yllättäen voimat aina jonnin verran palautu tasasella, kun sai sykkeen muutaman pykälän alemmaks. Viimesellä kympillä oli kilsan välein kyltit, et paljo vielä maalii. Ja yllättävän nopeesti niitä kylttejä siellä tuli vastaa (johtuukoha siitä, et oman gps:n mukaa viimene 10km oli 7km pitkä?). No aivan yks hailee kuinka pitkä se matka oli, olin nii uupunu et järki alko sumentumaa. Kädet ja jalat vaa viuhto vanhasta muistista (ja mitä kovempaa hiihtää, sitä nopeemmi pääsee maalii lepäämää). Kilsa ennen maalia oli mutka, jossa näki takana tulevat ja voivittu sieltähä tuli oikei letka niitä herrasmiehiä! Ei auttanu ku takoa vaa menemää minkä kintuista pääs ja voih lopulta se maalisuora aukes. Voi herran pieksut se oli mahtavaa, ei se että pääs maalii, tai se et ne takanatulijat ei saanu kiinni, vaa se että sai vihdoin lopettaa sen hiihtämisen. Aikaa meni hetken alle 4,5 tuntia ja ihan en kerinny kymppisakkii (tosin sen nyt oli aivan yks paskanhailee mones oli, kuhan sai lopettaa sen lykkimisen..).

Olo oli tosiaan mainio aivan perseestä. Eiku sukset kainaloo ja ähisten ja puhisten katkokävelyä Kliiolle, jossa vihdoin pääs istumaa. Ai saatana se oli hieno hetki, et ei tarvinu enää kannatella omaa painoaa. Siinä sitte ähisten ja puhisten monot pois jalasta ja kuivaa ylle. Olo oli edellee nii saatananmoine, et piti iha mennä sisälle ja maata kalman kalpeena lattialla jonnin aikaa. Siinä ku oli aikansa kölliny, ni alko vihdoin elämä voittaa. Sitte söin vähä evästä ja lähin kotii. Sen pituinen se!

Annan suoritukselle (rasitus)arvosanan: 10