Kurnauskis. Kun oon nyt tässä reilut 4 kuukautta harrastanu semmosta hauskaa yökukkumista (kukkuu!) että parin tunnin välein herään ja työnnän buubsin lapsen suuhun. Ja sitten taas parin tunnin päästä uuelleen. Ja sillälailla.
No ei siitä sen enempää, mutta siis sitä piti sanomani et tällä kukkumisella on semmonen lievä sivuvaikutus, et lähimuisti on mennyttä. Eli en muista mitää. Etenkää kenenkää nimiä, saati sitä että sanoinkohan mää äsken jo ääneen tän jutun, mikä mulla oli mielessä.
No tää ominaisuus on hurjan kätevä, etenki kun koittaa elättää itsensä uskottavana bisneskonsulttina. Lisäks siitä on paljon apua esim. kaikissa keskittymistä vaativissa lajeissa. Kuten suunnistuksessa.
Viime viikko oliki oikein hieno suoritus sen suhteen, että ehkä nyt muistan taas paremmi! Viikonloppuna oli nimittäi ohjelmassa taas pyöräsuunnistuksen SM-kisa ja aattelinki käyä sitte siinä viikolla ajamassa pari lenkkiä maastossa, et niinku ajotatsi vähän löytyis taas.
Maanantaina olin aatellu, et ajanki vähän pitemmän ajon. Ku kerran oli menoa muutenki Palokan suuntaa, ni sinnehä voi samalla vaivalla polkee sieltä mettäreittiä. Jossai neljän kilsan kohilla oli lyhyet pitkospuut (josta oon ajanu aika monta kertaa männä vuosina). No siihenku saavuin, vauhti oli oikei hyvä ja aattelin, et paskat mää jaksa mitää jarrutella! Painan vaa menee siitä keskeltä, vauhti korjaa virheet!
En sitte muistanu, et niitä pitkospuita on kuitenki jonkun matkaa ja etenki, et niissä on semmosia rakoja. Ja eipä aikaakaan, kun tajusin että voi saatanaah. Ja sitte se eturengas jo plipsahtiki sinne rakoo ja kisperi paino sarvien yli. Silläviisii katon kautta ympäri ja tanner senku tömis.
Hups! Sieltä sitte keräilin luuni tantereelta, korjasin vähä hajonnutta kypärää ja totesin että pyörän sarvet oli vääntyny sen verran killii, et jospa lähenki sitte kotiinpäin! (ja kotona mua kehuttii, et kyllä mää varmaa nyt taas muistan miten pitkospuita ajetaa! hahaha)
Noin. Mutta kuten sanotaa, et jos hepo heittää seljästä ni sinne pitää vaa kiiruusti nousta takasi. Ni eiku kotona sarvet suoraa ja sitte seuraavana päivänä uus yritys. Se meni jo vähä paremmi!
Lauantaina sitte lähin Lahtee asti taistelemaa suomenmestaruudesta. Vuorossa oli sprinttikisa (josta mulla oli kaiken lisäks mestaruus viime syksyltä puolusteltavana) ja näissä kisoissaha ei iha kauheesti passaa tehä erheitä. Ku niitä ei oikei ehi sitte ajamalla enää korjaamaa, ku matka on nii lyhyt. No siinä sitte lähtökello piippas ja rynnistin matkaa ku mikäki Peter Sagan. Ja ajettuani noin 50 metriä mieleen tuli että voi saatanaah. En muistanu nollata (sitä rasteilla leimaamiseen käytettävää) emittiä, mikä pitää suorittaa lähtökarsinassa. Eiku takasin hakemaan se nollaus ja siinähä se mestaruus sitte jo meniki. Ei paljo pronssisija tällä kertaa laulattanu, ei.
Maalissa onneks ootti huoltomiehet, joita ei paljo kiinnostanu tuliko kultaa vai ei. Mut onneks pääs kuitennii mitalikaffeelle ja kaakulle, se on aina hauskaa! Ja kenties enskerralla sitte muistan, et mitä siellä lähtöpaikalla pitikää tehä.
Ensviikolla sitte tanner tömisee Pyreneillä, tästä vielä ennakkopalat tulossa lähiaikoina. Stay tuned! haha
Kommentit