Nonii hu-hu. Nyt on kisaviikko ohi ja analyyshin paikka.
Otetaas eka noi Perliinin kisat. Et tässähä on koko kesä mietitty et mihi ne neljä miesten keihäänheiton mitalia oikei laitetaa ja voivittu siellä oli jotku oikei viritelly sen Finland - The javelin country lakananki. Justii juu.
No ylipäätää tässä koko asetelmassa vituittaa kaks asiaa. Ensinnäki se et kisoihi pitää aina asettaa se mitali- ja pistesijatavote. Et tällä kertaa me kyllä otetaa se viis kumpaaki! Nii mitä vittua. Edesauttako se mitalitavote jollain tapaa sitä itse mitalin metsästystä? Ja sitä paitsi ku suurin osa urheilijoista pystyy lähinnä vaikuttamaa yhteen mitaliin tai pistesijaa, ni saatanaako niitä (tai ketää muutakaa) kiinnostaa et montako niitä palkintoja pitäs joukkueen johdon mielestä kotimaaha kantaa. Ja parasta tietty asiassa on, et sen mitalitavotteenha ymmärtääkseni lanseeraa aina joku joukkueenjohtaja, joka ei millään tapaa vastaa kenenkään urheilijan henk.koht. valmennuksesta, saati niitten henk.koht. tavotteitten asettamisesta.
Toinen seikka on sitte tää ennätysten tavottelu arvokisoissa. Tiettyhä se on iha kiva tavote, ku siellä MM-kisassaha olis ikäänkun tarkotus esitellä sitä parasta osaamistaan ja niihi tähdätään. Mutta kristussentää jos se oma perustaso on viistoista metriä karsintarajasta, ni sit iha mennää kisoihi ja kuvitellaa et nyt mää heitän sen saatanallisen pommin ja parannan tän kesän (tai koko elämän) tulostasoa ainaki sen sata metriä. Eikö se nyt oo selvää, et suurimman osan niistä mitaleista vie just ne, joitten perustaso riittää siihe. Et niille tuonelan onnenkantamoisiin luottaville jaetaa harvemmin mitaleita, vaan lähinnä tyhjiä arpoja.
No mutta tästä päästäänki iha kispen ikiomaan perustasoon. Sehä nyt ei tietenkää Suomen kärkeen riitä, joten taktiikka pitää perustaa juuriki niihi onnenkantamoisiin. Ja siinähä kävi sit just niinku arvata saattaa. Olipa nimittäi tossa viikonloppuna pyöräsuunnistuksen SM-kisa ja ajattelin et jos ajan ihan vitusti, ni hirveellä munkilla tungen itteni mitalille. Ni jostain syystä käteen jäi, jos ei mustapekka, ni saatana soikoo karttateline.
(kuva: Ville Väkeväinen)
Irtos nimittäi puolimatkassa karttalevy telineestä ja piti sitte ajella yhellä kädellä pitkin niitä kinttupolkuja, mikä oliki helvetin helppoa. Kartanvaihdossa heitin sen levynki pois (pitihä se nyt tuoda yleisörastille asti, ettei tarvi sieltä hevonkuusesta lähtee kisan jälkee hakemaa) ja loppumatka tuli oikeaoppiseen suunnistajatyyliin kartta kourassa. Voi veikkoset että nuiji. No onneks sentää aika riitti kymppisakkii, ettei tarvinu ilman plakettia lähtee kotii. Pistesija sekin.
No mutta kai tästä taas jotai oppi. Enskerralla karttalaukku kaulaan!
Mutta sitten opiskelun saralle. Oon tässä kesän kirjotellu tarinaa ja aikatavote tälle master's thiisikselle oli elokuun loppuun. Tässähä oli vielä viikko aikaa hioa, mut eiköhä se aika valmista ala olla. Jos sen sadun saa kansiin lähiviikkoina, ni sit oliski ehkä opiskelut tän elämän osalta paketissa. Tosin jos en löydä töitä, ni sit pitää varmaa alottaa jatko-opinnot. haha
heippa!
Kommentit