Moi,
oon ehkä joskus ennenki maininnu, että on muutama paikka mihi aina pitää päästä. Ja toinen niistä on Pyhätunturi. Ja voi eläköön, siellähä järkättii viime viikolla ikäänkuin mun pisneksii liittyvä seminaari, joten voiko parempaa tekosyytä tunturimatkalle keksiäkkää!

No seminaarissaki kerkesin jossai välissä vähä istua, mut sitte oliki jo kiire sinne tunturii. Hieman oli sateine sää, eli varsin mainio keli ulkoiluun. Isokuru oli just nii hieno ku muistelinki, siitä tosin tais olla jotai 6 vuotta ku viimeks sulan maan aikaan on Pyhällä käyty. Kyllä kansallispuistossa aina mieli lepää.



Seuraavana aamuna ohjelmassa oli sitte pitkään haaveiltu (ja edellisessä jaksossa mainitun vaarajuoksun innoittama) viiden tunturin juoksu, jonka mitta olisi vähän vajaa 30 km. Eli eikun aamulla kyyti Luostolle ja polku alle ja suunta kohti Pyhää.



Jostain syystä nää hieman pitemmät lenkit jännittää melkei enemmä ku kisat. Ehkä se vaarallisen luonnon armoilla olo herättää vaistot! Ja vaarallisia luonnon eläimiä siellä oliki vaikka mitä!



No mutta, olin hienosti varautunut tähän retkeen. Taskussa oli joku epämääräinen mainoksesta revitty kartta sekä energiaa tuomassa yks vanhentunu geeli ja noin 15 rusinaa. Kyllä niillä jaksaa!

Matka jakautu noin 5 kilsan välein vastaantulleisiin nuotiopaikkoihin. Opaskylttejäkin oli risteyksissä, joten kovin merkittävää eksymisen vaaraa ei ollu. Janohan siinä tietty jossai parin tunnin jälkeen oli, mutta onneks yhen tulikatoksen kyljessä oli lupaava kyltti WATER ja sieltä kaivosta sai onkia vettä. Ja onhan se jotenki alkukantasen hienoa juoda ämpäristä! haha
Juu no matka taittui siis varsin mukavasti ja askelkin oli sopivan kepeä. Vastaan ei tullut kovinkaan montaa henkeä, joten senkun paineli menemään.

No sitten alko jo maali häämöttää ja edessä oli viimenen ratkasun paikka. Ottaako suorin ja helpoin valinta mökille, vai pitäiskö käydä vielä Noitatunturin kautta. No arvaa vaan miten siinä kävi. Eihä siinä tunturin kipuamisessa sen ihmeempää ollu, eikä sieltä sumun seasta varsinaisesti mitää nähny, mutta voi saatana siinä kolmen tunnin juoksun jälkeen koivet ei ollukkaa iha parhaassa iskussa. Ja edessä oli neljän kilsan loppukimara rakkakivikossa alas se rinne. Siellä jos koskaa tunsin olevani, voivittu, ihka oikeessa kiipelissä!
No pääsin lopulta alas ja siinä alko loppumetrit. Kyltissäki luki että Pyhä 1,2 km. Sitten juoksin jonkun kilsan ja tuli uus kyltti: Pyhä 1,4 km. Ja alko jo hieman jurppia. No juoksin  taas jonkun kilsan, jollon kyltti ilmotti että matkaa Pyhälle on 1 km. Sillon kieltämättä tuli jo mieleen että voi saatana. No lopulta onnistuin löytämää oikeen reitin ja mökin takapihan kautta perille. Aikaa meni tasan 4 tuntia ja olo oli kerrassaan hieno.

Kyllä tunturimatkailu kannattaa, sano!