Forza! Juu, nyt on kyllä kisaraportin aika. Kävin nimittäi tuossa männä viikolla oikei Italiassa asti juoksemassa. Ja tätä koitosta olinki vähä ootellu, niinku kuuta nousevaa ikään!

Ohjelmassa oli Cortinan vuorilla, Lavaredo Ultra Trail -nimisen tosimiesten kisan alalajina kirmattu Cortina Trail. Tää oli eka tämmöne vähä pitemmän matkan juoksukisa (suksien oon jotai pitempiäki menny, mut niissä maaliin suoriutuu vähä sukkelammin). Ja tiedossa oli todella täräyttävät maisemat, sen mitä niitä nyt sitte kisan aikana ehtii kattella!

cortinatrail.jpg

Noniin, otetaampa ensin katsahdus lähtötilanteeseen:

  • Matkaa oli eessä 47,8 kilsaa ja nousua vuoripoluilla oli luvattu melkein 2 700 metriä ylöspäin
  • Tavotteet oli selvät: ykköstavotteena oli tulla hihkuen maaliin. Ja kakkostavotteena tulla sinne hihkumaan alle 8 tuntiin.

Sitte eiku matkaan!

Lauantai aamuna vähän ennen kasia tepastelin reppu seljässä Cortinan kirkolle. Oli sinne tullu joku muukin, noin tuhannen kisaajaa oli lähössä matkaan. Ensin soitettii joku hoosianna ja sitte lähtölasku italiaks. Muita numeroita en osannu, mut uunon kohalla arvelin et olis aika lähtee. Ja sitte mentiinki!
Meitä oli oikei 7 hengen suomalaisjoukkue matkassa, kahella huoltomiehellä varustettuna, joten ihan tosissaanhan asialla oltii. Suomen liput ja kaikki, kyllä kelpas.

1. tunti (L – 6 km) “älä keuli”

Noniin, pari ekaa kilsaa tepsutettii asvalttitietä loivaa ylämäkeä kylästä ulos. Ja yllättävän reipasta haipakkaa siellä lähettiin matkaan. En ollu tietenkää verrytelly yhtää ja juoksu tuntu todella tahmeelta. Mut aattelin, et jospa se kone ehtis vielä päivän mittaan käynnistyä! Sijotus oli varmaan jotai 800, kun lähettii tikkaamaan kärrytietä ekaan nousuun. Tää nousu oli vähä verryttelyhenkinen, aika helppoa ja suht loivaa alustaa ja koitin olla keulimatta. Tunnissa kerkes just sinne mäen päälle ja kone alko käynnistymää.

2. ja 3. tunti (6 – 19 km) “pois eestä!”

Ekan nousun jälkeen oli pari kilsaa tasasta ja sitte suht reipas alamäki. Ja oho, aloinki vähä keulimaa. Syöksyin sen alamäen ku mikäki Kjetil Jansrud ja ohitin varmaan 100 henkee. No se hauskuus loppu sitte melko lyhyee, ku oltii tiputettu laakson pohjalle ja lähettii nousemaan sen pohjaa pitkin. Sitä nousua sitte riittiki seuraavaks pariks tunniks ja siellä painettii ku pienet possut jonossa. Koitin pitää vauhdin aika iisinä ja tasasena. Ei siinä nyt hirveesti ylimäärästä tilaa polulla ollu, mut ohittelin hitaampia sitä mukaa, kun niistä pääs ohi. 

IMG_3397.jpg
Tuonne keskellä näkyvälle kukkulalle tehtiin matkaa tästä reipas 1,5 tuntia

IMG_3400.jpg
Ja sieltähän se harjanne alkoi viimein häämöttää!

4. tunti (19 – 25 km) 

Vähä kolmen tunnin jälkee pääsin vihdoin laakson perille ja harjanteen yli. Ja sitte alkoki hauska pätkä. Kyllä maistu rullailla alas leveempää kärrytietä ja ohitella muutama jäykempi jalkanen.

IMG_3405.jpg
Ei ois ehkä ollu yhtä hauskaa, jos olisin tässä kohtaa miettiny, et kohta noustaa tonne takana näkyvään mäkeen.. Heti kuvanoton jälkeen puhelin tippu käestä tohon kivikkoo ja sen jälkee aattelinki keskittää tarmoni johonki muuhun kun kuvailuun..

Olo oli mainio ja kulki varsin hyvin. Ja mikäpä siinä kirmatessa, kun 23 kilsan kohilla ootti eka huoltopiste! Kerkesin vielä vetästä tiukemmassa siksak-alamäessä turvalleni ja sitte eiku herkkuapajille! Olihan se mahtavaa tulla huoltoon, pöydät notku kaikenmoista herkkua, meno oli ku jossai festareilla ja Suomen liput heilu.

gallina.jpg
Oon saanu palautetta että juoksuasento on iha perseestä ja en muista hymyillä kuvissa. En ymmärrä yhtää!

Huoltomiehet huolsi ja kertoivat, että hyvin menee. Tavote oli tulla tähä puolimatkan krouviin 4 tuntiin ja kello näytti 3:45, joten tilannehan näytti ihan hyvältä. Joten eiku eteenpäi vaa! (sijoitus oli tässä kohtaa 470.)

 

5. tunti (25 – 30 km) 

Huoltopaikalta kirmattii joku kilsa vähä tasasempaa ja sitte kisa vihdoin alko. Eessä oli todella tiukka ylämäki, jossa sauvontatekniikka piti vaihtaa vuorohiihosta tasatyöntöön. Ja etenki loppua kohti jyrkkenevän nousun lopussa aloin olla aika tiukoilla. Ja olo alko olla hieman perseestä. Tässä nousussa meni melkei tunti ja kun vihdoin pääsin sinne vuoren harjalle, nii kyllähä siellä yllättäen ollu mehutarjoilu iha maistukin. Mut sitte ku piti samantein puottaa sinne harjanteen taakse alas toiselle puolelle, ni voi saatana mun alamäkijalat oli mennyttä! Köpötin sitä alamäkee ku mikäki vanha jarru. Ja kyllähän se vitutti, kun pari mimmiä helposti rullas ohi!

IMG_3392.jpg
Kyllä ei ollu tästä edellispäivän verryttelylenkin askeleesta jälellä kun kaunis muisto!

 

6. tunti (30 – 35 km) “kyllä sää jaksat!”

Kisa oli todellaki alkanu. Olo ei varsinaisesti ollu enää kovinkaan mainio, mut sain kuitenki tasasesti vedettyä evästä, joten en ollu energiaosastosta erityisen huolissani. Sen sijaan koivet alko ilmotella, että ihan parhaassa vireessä ei tosiaa enää oltu. Ja se taas haittaa yllättävän paljon kivikossa juoksemista, kun ei tiiä et miten ne nilkat ja jalkaterät meinaa kullaki askeleella toimia. Eessä onneks siinteli seuraava huoltoasema 31 kilsassa  ja sinne saavuin 5,5 tunnin kieppeillä. Ilmeisesti muillaki alko jo vähä matka uuvuttaa, sijotus oli noussu reilut 80 pykälää, ollen 389.

Huoltomiehet oli onneks täälläki hoitamassa tehtävänsä (eli täyttämässä mun leilit, kun oma hienomotoriikka alko olla jo vähä kortilla – sekä kertomassa, että pahaolo kuuluu asiaan!).

passogiau2.jpg
Hienomotorinen kyvykkyys näkyykin mukin kannatteluotteessa..

Huoltomiehet myös väitti, ettei enää ollu paljo mitää nousua jälellä. Mut kyllä mää tiesin, et vähä pitäs vielä jaksaa. Joten eiku eteenpäin vaan! Ja 34 kilsan kohalla oliki oikei reitin kliimaksi. Semmone aivan saatanalline tunkkaus pystysuoraa soraseinämää ylös (kerrottakoon, että tähän puolen kilsan pituseen pätkään, jonka aikana noustiin 200 metriä, meni aikaa 16 minuuttia..)

Ja tässä kohassa kisperi alko olla todella tiukoilla. Mieluite olisin käyny maaha makaamaa, mut koitin vaa puskee eteenpäi askel kerrallaa. Ja sieltähän se mieleen taas tuli, vanha tuttu ja parhaaks havaittu hokema: kyllä sää jaksat!

Kyllä sää jaksat. Mee vaan. Kyllä sää jaksat.

Ja tätä kun vaa hokee ittellee, ni kyllähän sitä jaksaa. Ja sieltä sain vihdoin hinauduttua sinne harjanteen päälle, vaikka todella, todella tiukoilla aloin ollaki! Olo alko olla semmone puoliälynen. Et kovin syvällisiä ajatuksia, saati jotai kertolaskuja ei tullu enää siinä vaiheessa hirveesti pyöriteltyä.

7. tunti  (35 – 42 km) 

No onneks siellä ei tarvinu mitää nokkeluustestiä täyttää, mut vielä piti jaksaa tepsutella semmosen nummen halki ja viimenen nousu oli iha lasten leikkiä edellisee verrattuna. Ja sitte se alko. Arvaa mikä! Alamäki!

Tätä olin oottanu siitä saakka ku marraskuussa ilmottauduin kisaan. Viimenen 11 kilsaa tultii alamäkeen ja kun oon (olevinani) alamäkien kovin menijä, ni tässä kohtaa ei voinu muutaku voittaa. Siis teoriassa. Todellisuudessa voimat ja jalat oli niin finaalissa, ettei siitä alamäkee juoksemista tullu oikei hevon helvettiä.

Mut onneks siellä parin kilsan päässä jo siinteli viimenen huoltopaikka! Joten eiku sauvat reppuu ja ääntä kohti. Siellä oikei joku jytäpändi soitti italialaisia iskelmiä huoltomajan terassilla. Ja muutenki näytti meno olevan siellä terassilla iha kohillaa. Tää asema piti selviytyä omin avuin, kun huoltomiehillä ei ollu jeeppiä, joka olis tarvittu paikalle pääsyyn. Jotain naksuja ja suklaatia sieltä kauhoin suuhuni ja sitte eiku kohti viimeistä ehtoollista.

 

8. tunti (42 km – Maali)

Se viimenen huoltopiste oli 39,5 kilsan kohilla (aikaa oli kulunu tässä vaiheessa 6:45h) ja siellä oli kyltti et maaliin 9 kilsaa. Ja se 9 kilsaa oli nii tavattoman pitkä, että voi saatanan saatana. Aloin olla (Toni Roposen sanoin) aivan nakit ja muusi. Jotenkuten sain juostua tasaset ja alamäet, mut pienikin kohouma polussa pysäytti vauhin. Ja välillä piti tasasellaki pistää kävelyks. Ja kelloa piti alkaa vilkuilemaa aika taajaan, etenki sen takia et paljo vielä matkaa maalii. Ja ehinkö sinne alle kasiin. Koitin siinä ynnäillä, et kai mää ny yheksän kilsaa juoksen tunnissa ihan missä olosuhteissa vaa, et luulis ehtivän. Mut tässä vaiheessa sekää ei todellakaa ollu enää mikää varma nakki. Sen verran uupunu tepsuttelija oli matkalla.

(tulipa muuten myös juostua maraton-debyytti samalla, 42 kilsan väliaika oli 7:02! Hahahaha, kyllä nyt kelpaa pousailla ja kehuskella, että öhöm! Oon muuten juossu maratoonin!)

Ja sitte vihdoinki se kyltti: ULTIMO KILOMETRO! Voi jehna. Olo oli aivan perseestä, mut onneks retki alko olla kohta ohi. Senkun teputti vaa eteenpäi, eikä ajatellu kovin paljo. Ja sitte, voi herran pieksut! Kurvasin viime voimillani siihe Cortinan pääraitille ja molemmin puolin aitojen takana yleisö alko hurrata ku olisin joku maailman mestari. Yhtäkkiä kaikki rasitukset unohtu, askel muuttu todella kevyeks ja lapset siellä halus läpsiä yläviitosia pitkin maalisuoraa. Eihä siinä voinu ku nauttia koko rahalla siitä hetkestä ja piti aivan ruveta tuulettelemaan ja kirmata kun nuori varsa. Aivan saatanan hieno olo rullata maaliin ajassa 7:53.

maali.jpg

Ja huoltomiehetki ehti paikalle ja voi mahotonta miten hienoo oli päästä istumaa! Ja toiseen kätee sain kupillisen pepsiä ja vielä toiseen jäätelön. Kyllä ihmine voi olla onnelline!

pepsi.jpg
Siksak-polut pääsee sukkelimmin alas keskeltä suoraan - mahallaan. Ja pepsi maistu mahtavalta!

gelato.jpg

Viimesen 2,5 tunnin aikana olin noussu vielä muutaman sijan ja loppusijotus oli 375. (naisten sarjan 49.). Kello näytti taivalluksen pituudeks 48,8 kilsaa, joten ihan kelpo lenkkihän siellä tuli tepsutettua. Ja siitä hyvästä sai palkinnoks oikei tommosen liivin, joka päällä ilmeisestikin pitää jatkossa aina pousailla!

Loppuun vielä tarkistus tavotteiden osalta:

  • Hihkuen maaliin: check
  • Alle 8 tuntiin: check

Mainiota!