Oooh, kävin sunnuntaina ihkaoikeissa hiihtokilpailuissa. Edellinen kisa oliki tosiaa joskus vuoden 1989 tienoilla, ku Laajavuoressa kisattii koulujen välisistä mestaruuksista. Paikkana oli tällä kertaa Vuokatti ja matkana 55 kilsaa perinteistekniikkaa edustaen. Rataprofiili oli semmoinen, että eka 20km lykittiin pitkin peltoja suht tasasta, sitten rykästiin vaaran yli ja poikettii kisakeskuksessa 35km kohilla. Sen jälkeen vielä loppulenkkinä kivuttii uuestaa sen vaaran yli.

Jos nyt alotetaan valmisteluista, ni voitelin sukset vimpan päälle jo lauantaina. Luvassa oli että keli on pikkupakkanen ja muuttuu kisan aikana reilusti plussalle. Tästä (sekä latuprofiilista) inspiroituneena latasin semmoset pitovoiteet xiumin pohjii, et johan on saatana jos ei niillä pääse vaaran päälle.

No sitte aamulla kisapaikalle, jossa pakkane oli tietenki kireempi ku piti ja muutenki alko hieman arveluttaa se voitelu. No oon telkkarista nähny miten hiihtokisoihi valmistaudutaa: viittä vaille alkaa lähetys ja sillon on hyvä aika siirtyä lähtöpaikalle ja alottaa suksen testaus! Ja voi saatanan saatana että oliki loistava pito! Ei meinannu liikkua mihinkää ne sukset, vaikka kuinka lykki. No siinä ei ollu luonnollisestikaa paljo vaihtoehtoja, joten eiku ilo irti sitte siitä että on sentää kädet ja jalat, joilla lykkiä. Siellä oli nimittäi myös vammaisurheilun maailman cupin kisaajat viivalla. Ja ne meni aivan saatanan kovaa!

Olin aiemmin aatellu, et ängen sinne tuulipukukansan eturivii, ettei tarvi sitte iha jokaista ohitella. Ja kuten kuvasta huomaattekin, lähtöpaikka oli juuri kaavaillun mukanen!

Ja voi saatana sentää sitte ku paukku paukahti ja piti lähtee matkaa. Olin noin viimene ku jäältä kurvattii maaston puolelle. Eihä siinä auttanu ku potkia minkä pääs ja sinnitellä jonon mukana, vaikka turvallee meinas mennä joka toisella potkulla. Sen verran hyvin nappas pitovoide aina latuun. Siinä lohduttelin itteeni, että oottakaapa vaan saatana sitte ku ne mäet alkaa, ni sit mää näytän! Ja eihä siinä tarvinu tosiaan kun 40 kilsaa pukkia menemää, ku alko voiteet kulumaa sen verran, että alamäessä ei tarvinu työntää vauhtia.

Ja sitte ku se loppulenkki ja pahimmat nousut alko, ni pääsin vihdoin irti. Silkkaa mahtavuutta painella suorin suksin miehistä ja naisista ohi, kun muilla ote alko lipsuumaan ja käs'voimat loppumaa. Siinä oli ruokintapisteellä juomat oikeeoppisesti rinnuksilla ku piti rynniä ohi kaikista joista kerkes. Ja koskaa ennen ei oo hiihtäessä saanu niin saatanallista oloa ittellee, ku vaaran päällä ja lopulta stadionia lähestyessä. Piti vielä viimesessä tömpäreessä joku paappa ohittaa ja eihän se tietty nii helpolla antautunu ja lopulta ajauduttii iha loppukiri-taisteluun.

Viimesen lenkin ohitteluvimman ansiosta ehin sitte kirkkaasti naisten sarjassa kymppi sakkii. Aikaa kului neljä tuntia ja olo oli kerrassaan mainio. Jumalauta ensvuonna voitelen silläviiisii, ettei edellämenijät karkaa joka alamäessä kauas horisonttii ja sitte kisaillaa jo palkinnoista. Hahaha!

Tänää onki sitte ollu hieman nälkä, täytyypä tästä lähteekki taas tonne jääkaapille.
Tsilirimpsis!