Noniin, kävin lauantaina taas hieman haastamassa itseäni Vuokatin vaaroilla. Kalenteriin oli merkitty vuoden treenien päätepiste ja tiedossa oli taas sellanen koitos, että talvella kannatti muutaman kerran käyä lenkillä ihan tätä silmällä pitäen.

Kisan nimi on 13 Vaaran Maastomaraton ja kaava oli sama kun viime vuonna. Eli klo 8 kuulu HEP ja reipas 80 henkee rynnisti Urho Kekkosen viitottamalle polulle, kohti 20 kilsan ja 900 nousumetrin päässä siintelevää Vuokatin urheiluopistoo. Jos kohta hieman tais olla sumunen keli, joten varsinaisesti se opisto osu silmään siinä parisataa metriä enne maalia.

Lähtöpaikalla tunnelmat oli taas mainiot, mitäpä muutakaa ihmine syyskuisena aamuna?

vuokattilahtopaikka-normal.jpg

Ja kun olin jo viime vuonna tehny syväanalyysin omista ulottuvuuksistani kisaa varten, ni samoilla pärjäs tälläki kertaa. Ja jos joku on unohtanu analyysin tulokset, niin kerrataan!

Vahvuudet: alamäet (mitä jyrkempi, sen parempi)

Heikkoudet: ylämäet (mitä jyrkempi, sen pahempi)

Uhkat: näitä ei juuri ollu

Mahdollisuudet: eikä näitä

Joten eikun matkaan! Ja otetaampa taas vaikka kilometripylväittäin tunnelmat, että miltä meno maistu:

Lähtö – 5km: Otin tuttuun tyyliin takarivin lähtöpaikan ja kovin hurjaa kyytiä ei alussa mentykkää. Mutta kyllä se vauhti sitte alko kiihtymää! Ekat kilsat paineltiin vanhaa kärrytien pohjaa, joten meno oli alustan osalta vielä suht iisiä. Tosin kyllä siinäkin jo hieman noustiin, mut koitin pysytellä vielä housuissani. Tie kuitennii aika pian muuttu kinttupoluks ja meno maitto, joten aloin siinä ekan alamäen koittaessa kaasuttelemaan ohituskaistaa pitkin. Matka taittu ja linnut laulo (ehkä?)!

5 – 10km  Eka juomapaikka oli viien kilsan jälkee ja ei vielä suuremmi väsyttäny. Sen jälkee tempastiinki suoriltaan vaaran päälle ja sitte jo suuremmi väsytti. Ja kävelykshän se meni tosiaan samantein, kun sellasta pystysuoraa kivikkoa on aavistuksen raskas juosta ylös. Nelivedolla pääs kuitenki. Tässä vaiheessa edellä meneviä selkiä ei enää näkynykkää.

Ja kun se vaara oli noustu, niin tiputettiin samantein alas ja noustii seuraavalle. Ja sen jälkee sitte taas seuraavalle. Ja välillä kiivettii melko mielenkiintosten louhikkojen halki (kyllä taas onnittelin itseäni kenkävalinnasta, ei oo suunnistustossun voittanutta!) Ja sittehä sieltä alkoki muutama miehen selkä vilkkua horisontissa ja siitä innostuneena kiristin vähän tahtia ja niistä lenkkarit jalassa keekoilleistahan pääs heittäen ohi alamäessä. Voi pojat se oli mahtavaa! Vähä ennen kymppiä oli taas juomapaikka ja hieman jo huikoki siihe mallii, et tarjoilut kelpas.

Ja sitte lähettiinki taas nousemaa seuraavan vaaran laelle. Näillä main tuli ilmeisesti eka tunti täytee.

 

10 – 15 km  Tässä paikkeilla se kisa tosissaa alko. Reitti oli pientä, juurakkoista ja kivikkoista kinttupolkua, välillä hetkonen pitkospuita ja jyrkänteitä. Ja kun oli yks seinämä kiivetty ylös, ni toiselta puolelta puotetii taas alas. Hetken matkaa siinä oli miesseuraaki juomapaikan jälkee, mut muutama niistä karkas ja loput jäi sitten sinne poimimaa mustikoita. Yksinhä on parasta, joten meno senku maistu entistä paremmi! Mitä nyt alko tuntumaa aivan saatanalle ne nousut, joita siellä aina edellisen jälkee taas lykkäs uusia vastaa. Mut mäen päällä voimat taas löyty ja pääs sinkoutumaa alamäkee. Juoksu kulki varsin mainiosti ja aloin jopa vähä kiristämää vauhtia (eli juoksin aika lähellä oman vauhtikestävyyden lakipistettä, jota ei, korostan ei, kannata pitkillä matkoilla ylittää). Juomapaikkojaki tuli välillä vastaa, joten eiku rusinaa poskee ja urheilumehua kippis vaan!

15km – Maali  Nyt alko jo vähä laskelmointi, et montakoha vaaraa pitää maksimissaa vielä nousta (se kolmeentoista laskemine on yllättävän haastavaa, kun kaks ja puol tuntia vetää punasella). Hieman alko myös refleksit hidastumaa ja kompurointi lisääntymää, ku pari tuntia alko olla matkan tekoa takana. Mutta olihan se mahtavaa, kun yhtäkkiä alko edellä näkymää taas miesten selkiä. Ja nehän piti kiriä kiinni! Ja sitte vielä just ennen viimestä nousua (Vuokatin vaaran päälle) sain silmiini yhen sinisen seljän, jonka kanssa oli viimeks vaihettu kuulumisia ennen kymppiä (jonka jälkee kyseinen herrasmies jätti mut kun nallin kalliolle!). Ai mahtavaa, meinasin huutaa innostuksesta! Sitte vielä aivan saatanalliset rappuset sinne Vuokatinvaaran laelle, jossa hapotus alko olla aika kreisiä. Tuntu et jos ei kohta räjähä reisilihakset, ni alan itkemää. Ja eläköön kun sinne korkeimmalle kohalle lopulta sai vartalonsa punnerrettua, ni alko loppukiri! Siinä oli jopa muutama metri asvalttia, jossa askel tuntu yhtä luontevalta, ku jos yhtäkkiä  juoksis siirapissa. No onneks siitä kurvattii tuota pikaa takas polulle.

vaaranp%C3%A4%C3%A4%C3%A4ll%C3%A4-normal

Tää kuva on saattaanu ehkä hieman tärskähtää, mutta jyy kat tö point!

Siinä vaiheessa koivet alko ilmottelemaa, et ei ehkä kannata enää mitää ylimääräsiä sankarimuuveja alkaa esittämää, meinas krampata sekä pohkeet että polvi (voivittu, miten polvi voi ees krampata?). Joten eiku aivan urku auki viimesee alamäkee, siitä laskettelurintee vierestä. Ja siinäki kerkes vielä ohitella yhen miehen (missä kaikki naiset oli??) ja viimenen kilsa tasasella suju yllättävän hyvävoimasena. Aika harvoin tulee kahen ja puolen tunnin kohilla mietittyä että pysyykö lantio vielä ylhäällä, mut jostain syystä seki tuli mielee.

Noniin ja sieltä sitten kurvasin maaliin ku mikäki Kepresselassie ja lopputulemana aika parani 5 minsaa viime syksystä ja sija putos yhen pykälän (mikäs saatanan lokiikka siinä sitte o!?). Mut ei se palkintopalli jääny ku muutaman minsan päähä, joten viitossija oli varsin kohtuulline suoritus. Ja jos vertaa keväiseen hiihtokisaan niissä samoissa maisemissa, niin ihan yhtä överiks ei meno suinkaa menny. Ehkä johtu siitä, et suoritus kesti nyt pari tuntia vähemmä.

Juu, eli maalissa olo oli kerrassaan mainio ja siitä eiku sopalle ja kotimatkalle! Ja eihän se vituttanu laisinkaa, et siinä jo puolen päivän jälkee pääs oikasemaa ruhonsa soffalle. Josta en sitte noussukkaa loppuehtoolla, muutaku hakemaa lisää ruokaa!

Yhteenvetona: kispe suosittelee!  <3